Ihana Muse

.
Muusis ottaa hoidossakin rennosti ja on kuin kotonaan.

.

Elämänkumppani

.
Olen monesti miettinyt miten koira on vaikuttanut elämääni. Mistä asioista olen joutunut luopumaan tai jättämään vähemmälle, miten ihmiset näkevät minut koirallisena, miten arkeni on erilaista ja mitä kaikkea kivaa, hauskaa ja korvaamatonta saan tilalle. Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin, niin Ali kuuluu samaan pakettiin kanssani, enkä osaa edes hahmottaa itseäni, minuuttani ilman sitä. Omituista.

Elämämme on rauhoittunut todella radikaalisti tänä vuonna. Ali on (myös muiden mielestä) todella sopeutuvainen ja kiltti koira. Tuo viimeinen ominaisuus on ilahduttanut minua hyvinkin paljon ja Alin helppoudesta on hyötyä arjessa aivan hirveästi. Uskoisin koiran nyt lähes kolmen vuoden iässä olevan likipitäen sellainen, millainen se tulee olemaan ainakin muutamat seuraavat vuodet. Uskomaton koheltaja, erittäin lujasti tuttuihin ihmisiin kiintyvä, hellyydenkipeä, nautiskeleva ja hyväntuulinen peruskoira, joka vetää kuin perkele remmissä ja puunaa itseään enemmän kuin minä ikinä.

Kun itse ailahtelen ja menen tunteideni varassa pilven reunalta jyrkkää laskua sinne pohjalle asti, Alin hermo pitää ja se käyttäytyy tasaisesti. Koira kestää hyvin huonot lenkkiviikot kunhan se kanssa vain muuten vietetään aikaa. Koira osaa omalla läsnäolollaan ja kylkeen kiinni punkaamisellaan lohduttaa monia ääneen lausuttuja sanoja paremmin. Ja aivan kuin koira aistisi mielentilani ja jättäisi riehumiset vähemmälle ollessani allapäin.

Tällä hetkellä Alin elämä on siis hyvinkin tasaista. Blogin päivitykset ovat jääneet, sillä paljoakaan kirjoittamisen arvoista ei ole tapahtunut. Koira on kuitenkin terve ja kaikkea pientä kivaa tapahtuu aina välillä. Huomenna Baba pääsee taas tyttöjen ompelukerhoon juoksentelemaan kankaiden päälle ja sekoittamaan kaavapaperit. Aivan se ja sama kuinka monta kertaa sitä kieltää...
.

Koiruuksia osa 34

.
Tapahtuipa pari viikkoa sitten matkalla Helsingistä Lahteen...

Olimme jääneet Alin kanssa lipunleimausvälikköön matalalattiaisessa ns. "uudessa" junassa. Emme olleet jäämässä Mäntsälässä (jossa vanhempani siis asuvat), kuten monesti aikaisemmin, vaan ideana oli jatkaa pysähtymättä Lahteen.

Mäntsälässä ovet auki. Ihmiset ulos, toiset sisään.

Ali veti kovasti valjaissaan ja nips-naps, valjaiden metallilenkki katkesi ja koira kirmasi vapaana laiturille. Ovet olivat menossa kiinni ja sain juuri sormeni väliin ja puoliksi juosten ja puoliksi kontaten koiran perään. Herra oli jäänyt n.5m päähän penkkien eteen istumaan. Ote valjaista ja koiran raahaaminen takaisin junaan juuri kun ovet olivat taas menossa kiinni.

Läheltä piti!
Loppumatka menikin täristen ja adrenaliinikuohussa.
Tänä viikonloppuna koirasta otettiinkin sitten jokaisella pysäkillä kunnon ote jo ennen ovien aukeamista.
.

Ensilumi

.
Kosketus ensilumeen Lahdessa viikonloppuna.


.

Ali goes Lahti

.
Olipa helppo koira mukana viikonloppuna. Ei tuhonnut mitään, ei kärsinyt eroahdistuksesta paria piippausta lukuunottamatta, ei sikaillut. Oli vaan tavattoman innoissaan. Liekö oma otus ensinkään.

Huh! Tässä onnistumisen nousujohteisessa onnentunteessa päätimme unohtaa hoitopaikan ja nauttia Baban seurasta myös tulevana viikonloppuna.

Ruoho on vihreämpää aidan toiselle puolella. Ehkä siksi, että siellä jaetaan ilmaiseksi kakkapusseja.


Ei sillä etteikö Herttoniemi olisi kaunis paikka, mutta kyllä vaihtelu virkistää.


Alillakin on silmää maailman hienoimmalle nojatuolille.
.

Huoh!

.
Olemme huokailleet itsemme väsyksiin. Minä siksi, että on syksy ja kaikki kaunis ympärillä on vain merkki siitä, että kohta on vuorostaan loskapaskan vuoro. On pimeää, metron ikkunoista näkee vain oman väsyneen ja vitamiinitarpeisen ruttunaamansa. On kylmää ja välikausitakittomalle aivan mahdotonta aikaa pukeutua.

Ali sen sijaan huokailee juoksuisten tyttöjen perään. Ali huokailee myös silkasta huokailemisen tarpeesta. Olen entistä varmempi, että se tietää tarkalleen milloin minkäkinlainen huokaus on paikallaan. Itsehän en edes osaa rentoutua ja päättää päivääni ennen kuin Ali on kaivanut itselleen yöpesän (kestää n.3min) asettunut makuulle ja päästänyt sisuksistaan pitkän, tyytyväisen, kylläisen ja väsyneen huokaisun. Ja niin voimme käydä nukkumaan ja olla taas päivän lähempänä loskapaskaa.

Viimeiseen reiluun kuukauteen ei mahdu paljoa. Ali sai Muusan viikonloppuhoitoon, kun kaikki ihmiset olivat juhlimassa Lotan tupareita. Muusa protestoi omista tupareistaan poisjättöä kiipeämällä portin yli eteiseen (ehdotamme Muusaa sirkukseen).
Ali on myös ollut äidilläni viikonloppuhoidossa. Siellä oltiin sitten sikailtu oikein kunnolla: vedetty hihnassa, pissattu sisälle, oksennettu sisälle... peruspossuilua.
Ensi viikolla vien koiran mukanani maailmalle (Lahteen), ja sitä seuraavana koira menee taas äidilleni hoitoon. Suvaitsisi käyttäytyä kuin kultainennoutaja-lapanen ikään, vähän niitä käytöstapoja pliis.

Kotona on rampannut ihmisiä ja Ali on ollut ihana isäntä. Nuollut, pussaillut ja halaillut, vinkunut ilosta ja jälleennäkemisestä. Olen täysin luopunut toivosta, että iloriehumista voisi jotenkin rajoittaa. No kun ei vaan voi.
Joskin ihmisiä on riittänyt niin pieni koirakontaktien puute vaivaa. Useimpien työvuorojen jälkeen ulkona on jo aivan pimeää ja puistoilu ei innosta. Toisten koirien tapaaminen on rajoittunut naapurikoiriin. Haaveilen varastavani alakerran kettuterrierin ja vieväni lapset metsään riehumaan. Olisivat niin kovin tyytyväisiä kun ei aina tartteisi rapussa stepata. Näin ehkä teen, ei oo iso rikos.


.

Kesäilot ja -kilot

.
Kesä kohisee ohi ja elämä jatkaa normaalia porskuttamistaan. Ali oli Muusan luona viikonloppuhoidossa pari viikkoa sitten. Hyvin oli mennyt. Ceriinan kesäpäivillä käytiin elokuun alussa ja nyt oli vuorossa pidennetty viikonloppuhoito meikäläisen äidin luona. Tuliaisiksi koira toi ylimääräistä vyötäröntäytettä. Meidän laumassa on tässä hetken jo ollut toinen ihminen, joka otettiin heti alkumetreillä riemulla vastaan. Elo on leppoista. Pinserimäisen leppoista.

.