Helmikuun pihailut

.

Tää hupputakki sopii mun silmien sävyyn.


Tää niinku ettis tosi tärkeenä jotain.



Nyt tää unohtais et mitä se olikaan.



Mutta kun lumi on niin ihanan pehmeää... On niinku pakko vähän viel jatkaa.



Tää pomppis tälleen hilpeesti, koska on niin onnellinen, että sitä juttua tuli tänäänkin ulos peräpuolesta.



Koiranomistajat ovat tärkeitä, niitä varten työllistetään kieltomerkkitehtaalla muita ihmisiä.



Pidemmälle ei varmaan tämän kikkuran punnertanut rekku enää päässyt



Ja nyt tää söis vähän jotain välipalaa.



Sit nää kävelis onnellisina ihan kotiin asti ja suoraan peiton alle. The End!
.

Vuosi 2011 pikapikaa

.
Vuosi 2011 ei tuonut suuria. Molemmin puolin oli luminen pakkastalvi ja välissä helteinen kesä. Herttoniemen lenkkipolut ovat vaihtuneet Laajasalon ja Jollaksen maisemiin, joskin Hertsikkaankin aina välillä eksytään.

Ali on kotosalla entistä mukavuudenhaluisempi, ruoan suhteen aloitti luonteelleen vieraan NIRSOILUN!, ulkona kuolaa mimmien perään ja poikia kosiskelee leikkimään. Santahaminan läheisyys ei onneksi tuota ongelmia, Ali ei välitä paukuista eikä pommeista.
Hoidossa Ali on ollut muutaman kerran. On mennyt kai ihan hyvin, mitä nyt yhdessä paikassa juuttui luu heti poikittain kitaan ja toisessa piipitti päivän pari perään.

Vuoden 2010 alussa Ali ultrattiin ja pissa tutkittiin veripissan takia ja syyksi löytyi kysta eturauhasessa. Vaiva on harmiton, ainakin toistaiseksi, eikä koiralla ole kipuja. Oireina pissassa verta lähiseudun narttujen juoksujen aikaan. Kysta siis vuotaa virtsarakkoon, josta vuoto puolestaan virtsan mukana poistuu, yleensä näkyy vain viimeisissä tipoissa hieman punaista.
Ali kuitenkin on jo yli viisi vuotias ja olen alkanut harkitsemaan sen kastroimista. Leikkaamattomilla uroksilla kun eturauhanen saattaa suurentua ja aiheuttaa muutenkin kiusaa. Toistaiseksi kysta ei ole osoittanut näin viriilillä herralla rauhoittumisen merkkejä.

Mutta sitten vuodelta 2011 joitain napsaisuja..


Profiilikuva Laajasalon metsästä.


Poseerausta tottakai


Aino Ackten kartanon läänit on loistavaa lenkkimaastoa. Koirat tosin pidettävä kytkettyinä.


Taasen poseerataan.


Lakkasin ostamasta eläinkaupoista leluja jo kauan sitten. Nykyään shoppailen Pelastusarmeijan kirppiksellä lasten leluhyllyllä, maksan alle euron per pehmolelu, pesen, kuivaan ja heitän koiralle. Tässä pinsukselle puudeli.


Eipä olisi vauva-Alista uskonut, että siitä tulee niin loistava päiväuniseuralainen...



Vapaalla lenkillä.


Sipoon koirametsässä alkusyksystä.


Vanhempieni kissan kanssa. Nämä kaksi tulevat toimeen, mutta kissa hyökkää kimppuun jos välimatka tästä paljon lyhenee.



Alienia joulua
.

Koiruuksia osa... huhhuijakkaa... jotain tosi paljon

.
Olemme asuneet nykyisessä kodissa vuoden ja kolmisen kuukautta. Koira ei saa tulla sängylle tai sohvalle kuin luvan kanssa. Meidän läsnäollessa tämä toimii, tottakai, kuinkas muutenkaan. Mutta heti kun työpäivä kutsuu ja Ali jää yksin, avaa se ovet, myllää sängyt ja repii sohvakankaat. Ei eroahdistusta, vaan ainoastaan ihanien luttumutuspesien rakentamista ja vällyihin kaivautumista.

No ei se mitään, ollaan tässä yritetty olla askelen koiraa edellä ja keksiä keinoja pitää makkarin ovi esteenä.



Ihan ensimmäinen helpoksi luultu konsti: laita ovi kiinni ja lukkoon. (avain ei tosin lukittuna irtoa vaan se myös jää lukkopesään)



Kun edellinen ei toimi vaan koira avaa oven, kokeillaan pyyhkeen heittämistä oven yli ja sitten sulkemista ja lukitsemista. Ihan vaan jos se koira sattuis olemaan niin tyhmä, ettei tajua lukon olevan edelleen siellä ovessa vaikkei sitä näykään. Ja koirahan on just niin tyhmä, kunnes vahingossa joku päivä asian hoksaa ja pyyhe toimii lähinnä koristeena.


Nooh, pyyhe toimi aluksi joten sitä ei ihan heti hylätä vaan alareuna taideteoksesta teipataan.

Hah! Tyhmät ihmiset, teipit eivät ole pidätelleet pinsereitä ennenkään, eivät ovissa tai korvissa.


Ja sitten vielä viimeisenä yrityksenä pari tuolia tai pyykinkuivausteline eteen niin avot!, hienot on esteet. Mutta kuten niin monesti aiemmin, myös tämä ongelma aikanaan ratkaistaan ja meno ihmisten sängyssä jatkuu entiseen malliin.

Tän kaiken rakentelun ja purkamisen höyryissä olen yrittänyt huutaa huuto.netistä lasten turvaporttia. Ihan vaan, koska ei noiden barrikadien rakentelu niin kivaa ole.
.

Löytöjä

.
Vanhoja tavaroita plärätessäni löysin jotain perin suloista, nimittäin Alin unipäiväkirjapaperit. Kun alle kaksikuinen nahkamaha tuli uuteen kotiinsa, raportoin sen nukkumista näillä palkeilla. Onnittelukorttejakin saatiin... huoh.


.

Ali Hoidossa

.
Minun parin viikon ulkomaanreissuni ajan Ali on Lotan ja Muusan hellässä huomassa.

http://muusa.blogspot.com/2010/06/sisko-ja-sen-veli.html
.

Kevätkirmajaisia

.
Lupasin ehkä vähän kiriä tahtia päivittämiseen, mutta kun ei täällä tapahdu raportoimisen arvoista. Perus kevättä, eli urospinserin ollessa hihnan toisessa päässä, se tietää minulle kipeytyneitä oikean käsivarran lihasruipeloita. Kevät on ehkä koiran parasta aikaa.

Ollaan käyty lenkeillä sekä Balan ja Lisan, että Oivan kanssa. Siis ihmisineen. Molemmissa lenkkiseurueissa ollaan huomattu positiivinen yllätys: astumisen yrittämisen loppuminen. Ali oli ihan rakastunut Lisaan ja kiusasi tätä ennen ja jälkeen juoksujen. Tänään yhteislenkillä ei ollut kuin pari pyllyn haistelua. Todella helpottavaa niin ihmisille kuin varmasti tyttöressukalle.

Oivan kanssa muutos on tapahtunut hiljakseltaan ja koirathan ovat lenkkeilleet yhdessä jo monta vuotta. Kaksikosta Oiva on kiivennyt Alin selkään aina kun vauhti on hidastunut. Ali on irvistellyt ja nopeampana juossut karkuun, mutta mitään välienselvittelyä ei ole koskaan ollut. Ja puff, eipähän Oivakaan jaksa yrittää enää ja meno on hellyyttävän veljellistä. En tiedä mikä koirien arvojärjestys on, vai onko sitä edes. Pitäkööt salaisuutenaan.



Lisa Balan kaulassa.



Ali meidän lemppari peltospotilla.



"No joko mennään?"




"No mennään mennään!"



Ja jos istuu niin saa ehkä nakkia. On muuten kauniisti rapaset koivet meidän Alsternakkelilla.



ME ♥ KEVÄT!
.

Pieni matokertomus

.
Vihdoin sain aikaiseksi varata koiralle rokotusajan ja ensi viikolla olisi sitten hoidettava madotuskin.

Ystäväni äidillä on kääpiöpinseri ja affenpinseri. Jälkimmäinen on ollut perusterve kolmevuotias, kunnes nyt talvella alkoi köhimään ja vetämään henkeä sisäänpäin. Eläinlääkärillä olivat sanoneet sen suuremmin tutkimatta, että kennelyskää se vain on. Koiran kunto oli laskenut tasaisesti, eikä omistaja enää luottanut eläinlääkärin sanaan vaan vei koiran eläinsairaalaan Viikkiin.

Seuraavaksi epäiltiin keuhkokuumetta tai vastaavaa. Lääkityksestä ja hoidosta huolimatta koira ei parantunut ja joutui teholle. Lopulta koiran alkaessa oksentaa selvisi, että sillä on matoja. Niitä olikin sitten koko koira täynnä ja tilanne oli päässyt jo niin pahaksi, että selviytyminen oli epävarmaa, vaikka oikea loishäätölääkitys olikin saatu aloitettua.

Koira kuitenkin tokeni ja voi tällä hetkellä jo paremmin. Mietityttää vain mistä koira matoja oli saanut. Helsingissä on ollut luminen pakkassää koko talven ja koira syö laadukasta ruokaa. Ja miksei toisella koiralla ollut mitään? Tottakai terveilläkin koirilla joitain matoja on mm. suolistossaan, mutta käsittääkseni ne eivät ole samoja, joita keväisin ja syksyisin häädetään matokuureilla.

Niin tai näin, Ali madotetaan tänäkin vuonna kolmesti: nyt ennen rokotuksia, sitten myöhemmin keväällä ja vielä kerran myöhään syksyllä. Siinä on ehkä yksi kerta liikaa, mutta ainakin saan mielenrauhan.
.